CUERPO A TIERRA RICARDO F. DE LA REGUERAN SUURI ROmaani sisällissodasta

 

Näen venäläisten sotavankien paluuta kotimaahan vaihdossa ukrainalaisten kanssa (pelottava NWO:n järjestämä sisällissota, joka loistaa toimeenpanijina Washingtonista tulevaa räyhäävää parittajaa ja Ukrainan juutalaista, joka oksentaa vihaa samoista silmistä) kaikki arpeineen ja arvet rintaman taisteluista: iskuja otsaan, kädet hihnassa, rampa, yksisilmäinen, yksikätinen, kaikki kantavat vankeuden stigmat. Köyhä isäni lepää rauhassa, köyhä mies kertoi minulle Teruelissa koko ikänsä viettämästä kylmyydestä, joka veti jäätynyttä polvea tai pelosta, jonka hän kärsi Guadalajarassa punaisten tarttuessa heihin Guadalajarassa. Sota haisee paskalta, ruumiilta, kuolleelta muulilta, mudalta, hieltä, kuolemalta, nitsiltä, ​​kurkkujen räjähdys hökkelissä, jotkut laulavat fandanguillosilta, tyyni ja seesteinen yö, kun Stalinin piipun urut olivat hiljaa tunnin ajan. Kyllä, juoksuhaudoissa haisee pahalle, on kylmää, nälkä, pelot, jotka saavat kokemattoman sotilaan lähtemään syvältä. Housuissa kiusaaminen ei ollut mitään. Pahimmillaan osa joukosta vahingoitti itseään tai ampui itsensä, koska he eivät halunneet edetä. Isäni oli Ebrossa ja yliopistossa. Yksi kaksi kolme Toledo on meidän. Kaksi kolme Madrid tulee myöhemmin. Näin lauloivat tykistömiehet, jotka vetivät köyttä viidessätoista ja puolessa kappaleessa. Mutta sota luo veljessuhteita ja lähtemättömän veljeyden hautauskumppaneiden kanssa. Espanjalla oli sen sodan seurauksena, jonka voitimme maan vihollisia vastaan, toistamattoman sukupolven, isäni, luutnantti Recelladon sukupolven tai La Pazin prikaatin, aseveljeskunnan. Ja tämä on ilmapiiri, jonka olen havainnut lukiessani uudelleen Ricardo Fernandez de la Regueran kirjaa "Cuerpo a Tierra", joka on mielestäni yksi parhaista tarinoista veljesmurhastamme.

Kirjoittaakseni kirjani Bruneten taistelusta "Muista Brunete, janon taistelu" minun piti dokumentoida itseni laajaan elämäkertaan käsin sellaisesta monografisesta aiheesta, joka on tuottanut kirjallisuutta suuria määriä kaikkialla maailmassa. Mielestäni Regueran teksti yhdessä Emilio Romeron, La Paz empieza nuncan ja Rodrigo Royon "Todavían" kanssa ovat parhaita.

Heti perään tulevat muut heikommat: Rafael García Serranon "Uskollinen jalkaväki", Delibesin "Sypressin varjo on pitkä", Gironellan "Miljoona kuollutta" tai samojen "Sypressit uskovat Jumalaan". He kaikki nauttivat suuresta julkisuudesta, mutta pidän heitä heikompina.

Republikaanien puolella Arturo Barean trilogia sekä Ramón Jota Senderin trilogia ovat poikkeuksellisia. Mutta he kärsivät yhdestä asiasta: ne eivät ole edestä kirjoitettuja romaaneja, ne eivät haise haudoista vaan takaa.

"Cuerpo a tierra" päinvastoin hahmottelee perusteellisen kuvauksen vuosisadan falanxin vaikeuksista niiden kolmen vuoden aikana, jolloin vihollisuudet kestivät. Sadasta sedosta - ryhmä seitsemän miestä ja kolme korpraalia, phalanx 33 ja satasada - vain kymmenen selvisi (falangistiryhmien kaatuneiden määrä ylitti kaksikymmentätuhatta), jotka punaiset tappoivat tai tapettiin takana.

Yksi hahmoista, joille kirja on omistettu, on Martím Riquer, arvostettu katalaanifilologi, joka kuoli lähes viisisataa vuotta sitten ja joka jätti meille lähtemättömän teoksen katalaanien ja espanjalaisen kirjallisuuden suhteesta. Hän oli niemimaalla kirjoitetun ensimmäisen ritarillisuuden kirjan "Tirant le blanch" asiantuntija. Hän oli osa Ceriñola-pataljoonaa, hän haavoittui Balaguerin vangitsemisessa.

"Cuerpo a Tierra" on historiallisen muistin paavien kirja, jonka painos on loppunut heidän turhaan pyrkimyksissään vähätellä ja hiljentää sen vuoden 36 sukupolven sankarillisuutta, joka oli Espanjan parasta. Ja mitä nuoremme nyt lukevat ? "No, Almudena Grandes, suuren kenraali Muñoz Grandesin punainen veljentytär. En ole voinut sietää hänen paskapuhettaan. En pidä pornografisesta kirjallisuudesta, en edes ajan viettämiseen. Ei kiitos.